Onko suomalaisessa tiedejulkaisemisessa paradoksi?

Olli Herranen

Pohdin blogissani hiljattain (9.5.2017) avoimeen tieteelliseen julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Kannatan ajatusta, että journaaleissa julkaistavan tutkimuksen olisi hyvä tulla avoimena verkkoon samaan aikaan kun jutut julkaistaan paperilehdissä. Blogauksessa punnittiin ajatukselle esitettyjen vastalauseiden ja kritiikkien pitävyyttä yleisellä tasolla.

Julkaistuani kirjoituksen poiki se mukavan määrän korkeatasoista keskustelua Facebook-seinälleni ja pari kommenttia blogiin. Julkea! tiedejulkaisemisen kehittämishanke pyysi koottua puheenvuoroa näistä keskusteluista, joten täältä pesee.

Journaalijulkaisemisen rahoituspohja

On yleisesti tiedossa, että tieteellinen julkaiseminen pyörii pitkälti tutkijoiden vapaaehtoistyöllä, tai sen maksavat epäsuorasti erilaiset tutkimustyötä rahoittavat tahot. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa journaali-muotoista julkaisemista pyörittävät enimmäkseen tieteelliset seurat, eivätkä kaupalliset kustantamot. Tämän vuoksi julkaisutoiminnan rahoitus on herkkä asia, joka on otettava keskustelussa huomioon. Seuran jäsenyyksien tuomien tulojen lisäksi Suomessa journaalien julkaisemista rahoitetaan erilaisin tuin.

Vaikka toimintaan liittyy vapaaehtoisuutta, ovat esimerkiksi päätoimittajan ja toimitussihteerin palkkiot riippuvaisia seuran tuloista. Kyseisten tehtävien vaatimustason ja kuormittavuuden voi katsoa ylittävän vertaisarviointiin liittyvät ja muut tehtävät, joiden on nähty kuuluvan tutkijoiden työnkuvaan. Facebook-seinälläni myös huomautettiin, että yleisemmin seuran jäsenistöön ja lehden tilauksiin, sekä lehden sähköiseen muotoon ja verkkoon saattamiseen liittyvät tehtävät ovat siinä määrin aikaa vieviä ja vaativia, että niistä on välttämätöntä maksaa palkkioita. Lehtien laadun ylläpito vaatii paneutunutta toimitusprosessia.

Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) julkaisupäällikkö Johanna Lilja huomautti blogissani, että yleisesti tieteellisten lehtien rahoitustilanne on todella hauras. Tämän voi havaita lehtien valtionapuhakemuksista. Liljan mukaan jo 10–15 prosentin lasku jäsenmäärässä ja tätä kautta jäsenmaksujen menetys voisi olla journaalia julkaisevan seuran rahoituspohjalle tuhoisaa. Esimerkiksi TSV:n tuen edellytyksenä on, että suurempi osa lehden toimittamisen kustannusten kattamisesta tulee seuran kassasta, käytännössä siis jäsenmaksuista.

Julkaisurahoitus ja jäsenmaksut

Esitin blogissani ajatuksen, että julkaisurahoituksen ja seurojen jäsenmaksujen suhteeseen saattaa liittyä paradoksi. Minulle on esitetty, että avoin verkkojulkaiseminen romahduttaisi tieteellisten journaalien tilaajamäärät. Samalla tuodaan esille, että seurat tarvitsevat paperista lehteä pitääkseen yhteyttä jäsenistöön.

Kysymykseni kuuluu: Jos seura tarvitsee paperista lehteä pitääkseen yhteyttä jäsenistöön, miksi oletetaan, että paperilehteä kaipailevat menisivät nettiin katsomaan saako sen sieltä ilmaiseksi? Jos paperinen lehti tarvitaan joka tapauksessa, ei rinnakkaisesta nettijulkaisusta pitäisi olla mitään haittaa, koska maksava jäsen odottaa lehteä tipahtavaksi postiluukusta. Jos lisäksi ajattelee, että avoin julkaiseminen romahduttaa seurojen jäsenmäärät, on oletettava tilaaja, joka ei suostu maksamaan seuran jäsenyyttä ilman paperilehden kautta tapahtuvaa eksklusiivista pääsyä lehden sisältöihin.

On kuitenkin ihan järkevää olettaa, että seurojen jäseninä ollaan muistakin syistä, kuten kannatuksesta, ja koska seuran jäsenet pääsevät halvemmalla sen järjestämiin konferensseihin. Onko journaalien sisällön avoimuudelle siis oikeasti esteitä?

 Kosmopolis-lehteä julkaisevassa Suomen rauhantutkimusyhdistyksessä toiminut Tapio Juntunen arveli, että seuroissa on ihmisiä, jotka kokevat jäsenmaksun nimenomaan lehden tilausmaksuna. Taloustieteellisessä yhdistyksessä sihteerinä toimineen Allan Seurin mukaan taas Kansantaloudellisen aikakauskirjan (KAK) avaaminen täysin avoimeksi verkkoon ei vähentänyt seuran jäsenmäärää merkittävästi. Rahoituksen kannalta on kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että KAK:in kustantamisessa lahjoitusvarat ovat Seurin mukaan samaa kokoluokkaa kuin jäsenmaksut. Tämä tekee siitä vähemmän herkän jäsenmäärien vaihteluille.

Pitkän linjan niin&näin-konkari Tuukka Tomperi muistutti Facebookissa vielä yleisemmällä tasolla, ettei mikään yksittäinen ja kaikille sama linjaus välttämättä toimi erilaisten lehtien moninaisilla budjettirakenteilla. Tämä on tarpeellinen huomautus, sillä niin&näin on varsin monisisältöinen ja vain osittain referee-arvioituja artikkeleja julkaiseva lehti, jonka toiminta ei pyöri tieteenalainstituutioon kiinnittyneen seuran varassa. Se ei siis luultavasti kestäisi taloudellisesti täysin vapaasti nettiin luettavaksi siirtämisestä aiheutuvaa iskua. Tämän vuoksi sillä on käytössään hybridimalli, jossa nettiä käytetään tukemaan paperilehteä.

Johtopäätöksenä voi sanoa, että on jonkin verran kokemuksia siitä, ettei lehden vieminen verkkoon romahduta seuran jäsenmäärää, mutta ottaen huomioon Johanna Liljan kommentin siitä, kuinka herkkiä seurojen taloudet ovat, on varovaisuus tehdä nopeita muutoksia ymmärrettävää. Maaseudun uusi aika -yhdistyksen Kaisu Kumpulainen ehdottaakin tähän ratkaisuksi painopisteen asteittaista siirtämistä paperilehdestä verkkolehteen ja kaikkien varsinaisten lehden kehittämistoimien keskittämistä verkkoversioon.  Tähän voi Tuukka Tomperin heristävän sormen muistaen lisätä: tämä neuvo sopii paremmin tiukasti institutionalisoituneeseen tieteenalaan kiinnittyneille journaaleille, muttei välttämättä yhtä hyvin markkinaperustaisille, monisisältöisille aikakauslehdille. Lisäksi yksi vaihtoehto on ns. embargo-malli: sisältöjen nettiin siirtämisessä on pieni, esimerkiksi kuuden kuukauden viive, jolloin kaikki sisältö on melko pian saatavilla avoimesti.

Paperinen ja elektroninen lehti

Seuraava blogissa esittämäni kysymys oli aavistuksen verran varovaisempi: tarvitaanko tieteellisessä julkaisemisessa paperilehteä enää mihinkään? Tähän TSV:n Johanna Lilja huomautti, että lukijakyselyiden perusteella paperilehteä edelleen arvostetaan ja sillä myös houkutellaan jäsenistöä seuraan. Lisäksi paperilehden tuki on vakiintunut, jolloin oikeastaan järjestelmän pitäisi muuttua jo ennen kuin seurojen olisi siitä mielekästä luopua. Tapio Juntunen toi lisäksi esille, että paperilehti tuo seuralle tuloja eri institutionaalisten tilausten kautta, jotka lisäävät myös tieteenalan näkyvyyttä.

Yksi tärkeä kustannuksiin liittyvä huomautus tuli Sosiologia-lehdessä toimineelta Tuukka Ylä-Anttilalta: paperi sinänsä ei maksa juuri mitään, joten paperilehden lakkauttaminen ei poistaisi taittamiseen tai toimittamiseen liittyviä kuluja, vaan ainoastaan melko pienen painamiskulun. Tässä voi todeta, kuinka lukijalle näkymätön kulurakenne ei välttämättä vastaa intuitiota siitä, mikä lehden tekemisessä maksaa.

Merkittävimmät paperisen lehden olemassaoloa puolustavat argumentit liittyivät keskustelussa siihen, että sen käyttöliittymä toimii monella sellaisella tavalla, mihin elektroninen lehti ei niin hyvin taivu. Lehti toimii käyntikorttina, lojuu työpaikan kahvipöydällä, kulkee reissussa mukana ja sen parissa voi ’haahuilla’, eli selailemalla sitä voi törmätä erilaisiin sisältöihin, joita ei verkosta varta vasten etsisi. Paperiselle käyttöliittymälle on selkeästi usean kommentoijan mielestä vielä kysyntää. Keskeinen johtopäätös lienee, ettei ajatus paperilehdestä luopumisesta ole ainakaan tällä hetkellä kovin relevantti, vaan hybridimalli vastaisi kaikenlaisiin tarpeisiin.

Kuinka tästä eteenpäin?

Keskustelun pohjalta on mahdollista koota kehitysehdotuksia jatkoa varten. Ensinnäkin, tukirahoituksen olisi tuettava avointa julkaisua, jotta toiminnan painopistettä voitaisiin siirtää. Toisaalta, rahoituspohjaa olisi seurojen osalta hyvä kehittää enemmän ”seuran jäsenyys” -suuntaan kuin ”lehden tilausmaksu” -suuntaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jäsenmaksun koettaisiin kannattelevan yleisemmin hyödyllistä ja monipuolista toimintaa kun vain lehden julkaisua.

Toisaalta Facebook-keskustelussa väläyteltiin jonkinlaista  ajatusta markkinaperustaisuudesta. Käytännössä kysyttiin, heijastavatko seurojen talousvaikeudet niiden aitoa elinvoimaisuutta, jolloin voi lisäksi kysyä kannattaako kaikkien seurojen jatkaa – ainakaan omillaan – näin pienessä maassa. Jatkokysymyksenä voidaan esittää, olisiko järkeä yhdistää joidenkin seurojen toimintaa ja samalla julkaisuja.

Miltä kuulostaisi esimerkiksi kerran vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallisten alojen julkaisujen artikkelit yksiin kansiin kokoava vuosikirja? Vuosikirjan taas voisi yhdistää erilaisiin verkkoalustoihin, joihin voisi tahosta riippuen koota muuta journaaleissa käytävää keskustelua, kuten kirja-arvioita ja erilaisia katsauksia.

Jossain määrin ylläoleva pohdinta on epäreilu pienempiä tieteenaloja kohtaan, koska lähtökohtaisesti niiden asema tiedeyhteisössä on huonompi kuin isompien ja perinteisten. Silti kysymys siitä, tarvitaanko jokaiselle tieteenalalle oma seura ja journaali Suomen kokoisessa maassa voi olla perusteltu. Jos esimerkiksi yhteiskuntatieteellisten alojen välillä löytyisi solidaarisuutta, saattaisi se tuottaa muitakin hyötyjä, jotka ulottuisivat parhaimmillaan julkiseen keskusteluun saakka.

Suomessa on tällä hetkellä tieteellisen julkaisemisen avoimuuteen ja muuhun kehittämiseen keskittyviä hankkeita ilahduttavan paljon, kuten TSV:n ja Kansalliskirjaston yhteishanke Kotilava, Opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -verkkoalusta ja suomalaiset tiedelehdet verkossa yhteen kokoava journal.fi-sivusto. Suunta on kohti avointa julkaisemista, eli kohti avoimempaa tiedettä. Olkaamme tästä iloisia ja tukekaamme tätä kehitystä.

One thought on “Onko suomalaisessa tiedejulkaisemisessa paradoksi?

  1. Johanna Lilja says:

    Kiitos Ollille tärkeän keskustelun avaamisesta ja mainiosta koosteesta ! Pari kommenttia vielä.

    1) Olen ehkä ilmaissut itseäni epäselvästi, mutta täsmennän nyt, että tieteellisten lehtien valtionapu ei millään lailla ole sidoksissa painettuun versioon, vaan tukea saavat myös pelkästään verkossa ilmestyvät lehdet sekä ne lehdet, joilla on rinnakkaiset versiot verkossa ja paperilla. Kotilava-hankkeessa kehitettävä konsortiopohjainen rahoitus taas koskee vain avoimen verkkolehden tuottamista, mutta tässäkään mallissa ei suljeta pois sitä mahdollisuutta, että seura julkaisee painettua versiota ja rahoittaa sen itse tai tilausmaksuilla. Näin siksi, että monet mallin pilotointiin osallistuvat lehdet korostivat vahvasti painetun julkaisun tarvetta jäsenistön motivaattorina.

    2) Ollin jo alkuperäisessä blogissa esiin nostama kysymys siitä, loukkaantuisivatko paperilehden saavat jäsenet siitä, että lehti sen lisäksi löytyisi avoimena, on kiinnostava. Tuntuu, että osa seuroista näin olettaa, sillä myös maksullisessa Elektrassa sovelletaan embargoaikoja. Tämä olettamus perustuu kyllä aika synkeään ihmiskuvaan ja sitä olisi hyvä kyseenalaistaa.

    3) Otan vielä kantaa kysymykseen, pitäisikö seuroja ja lehtiä yhdistää. On totta, että meillä on paljon seuroja ja erikoisalojen julkaisuja, jopa saman alan sisällä lukuisia julkaisuja (esim. arkeologiassa on useampi julkaisu). Jos näille ei riitä kirjoittajia eikä tilaajia, on yhdistäminen varmasti varteenotettava vaihtoehto, joskin aloitteen olisi hyvä lähteä seuroista itsestään. En kuitenkaan tietoisena politiikkana lähtisi ajamaan lehtiä yhteen. Lehden julkaisijan rooli on tieteen portinvartijan rooli ja jos meillä olisi vain muutamia päätieteenaloja edustavia lehtiä, se tarkoittaisi käytännössä vallan keskittymistä, pahimmassa tapauksessa sananvapauden kaventumista. Siinä mielessä antaisin itse kaikkien kukkien kukkia, niin kauan kuin multaa ja mehiläisiä riittää. 🙂

    Lopuksi: tulkaa hyvät asiasta kiinnostuneet ihmiset jatkamaan tätä keskustelua Kotilavan kansainväliseen kevätseminaariin: https://www.tsv.fi/fi/tapahtumat/scholarly-journals-politics-and-freedom-speech

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *