Mitä popularisointi ei ole

Jari Lyytimäki

Onnistunut popularisointi on suuri mahdollisuus kotimaiselle tiedejulkaisemiselle. Kun tieto toimitetaan ymmärrettävässä muodossa muillekin kuin kouralliselle alan asiantuntijoita, lisääntyy tutkimuksen vaikuttavuus julkisessa keskustelussa, toisilla tieteenaloilla, opetuksessa ja päätöksenteossa, mikä on osa myös Julkea!-hankkeen tavoitteita. Popularisointia – eli tieteen yleistajuistamista tai kansantajuistamista – tarvitaan, vaikka tutkimus ilmestyisikin näennäisesti suomenkielisenä. Tieteellisen käsitteistön vaikeaselkoisuus alaan vihkiytymättömille, tulosten julkaisuajankohdan ja yhteiskunnan tietotarpeiden ajoituksen kohtaamattomuus sekä tutkimusten rajautuminen tieteellisesti perusteltuihin, mutta päätöksenteon kannalta epäkiinnostaviin ilmiöihin vaatii popularisointia, jossa tulosten ydin esitetään oikealla tavalla oikealle kohderyhmälle oikeaan aikaan. Popularisointi ei ole tiedejulkaisemisen kilpailija tai vastakohta, vaan sen täydentäjä ja kumppani.

Popularisoinnista on riittänyt paljon puhetta. Viime vuosina on ilmestynyt useita aihetta käsitteleviä kirjoja ja oppaita (esim. Strellman & Vaattovaara 2013; Raevaara 2016) sekä laajemmin julkisuuden ja tieteen suhdetta käsitteleviä teoksia (esim. Järvi & Tammi 2016; Sarja 2016; Väliverronen 2016). Selkänojaa popularisointiin antaa vuonna 2013 julkaistu ja parhaillaan päivitettävä tiedeviestinnän kansallinen toimintaohjelma (Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta 2013). Motivaatiota lisää se, että yhä useammat tutkimusrahoittajat kannustavat popularisointiin vaatimalla vuorovaikutus- ja tiedotussuunnitelmia ja edellyttämällä että niitä noudatetaan.

Popularisoinnin tarvetta lisäävät myös pyrkimykset näyttöperustaiseen päätöksentekoon. Jos päätösten halutaan edes osittain perustuvan tutkimustuloksiin, pitää tulokset tuoda päätöksentekijöiden saataville ymmärrettävästi, kiinnostavasti ja ajantasaisesti (Lyytimäki & Rinne 2014). Merkittäviä askeleita tähän suuntaan on jo otettu. Esimerkiksi valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan tuloksia pyritään tuomaan kansallisen tason päätöksentekoon entistä avoimemmin ja pontevammin (www.tietokayttoon.fi). Perinteisten viestintäkanavien rinnalle tulleet avoimet julkaisualustat, blogit, uutiskirjeet, kohdennetut keskusteluryhmät ja vaikkapa tiivis twiittailu mahdollistavat yhä monimuotoisemman tiedeviestinnän yksittäiselle tutkijallekin. Vahvasti näyttääkin siltä, että popularisointi ei enää ole harvojen innokkaiden kansanvalistajien huvia, vaan yhä useampien tutkijoiden arkipäivää ja kiinteä osa koko tutkimusprosessia.

Popularisointi ei ole vaivatonta

Tieteen yleistajuistaminen on siis tarpeellista ja toivottua, mutta vaivatonta se ei ole. Vaivan määrä ja laatu vaihtelee tieteenaloittain. Politiikan tai ympäristökysymysten tutkijoiden on yleensä helppo perustella tutkimuksensa yhteiskunnallinen merkitys, ja historioitsijatkin löytävät luontevasti laajan yleisön. Sujuvalla suomenkielellä kirjoitettu historiallinen tutkimus vaikkapa sodan ympäristövaikutuksista (Laakkonen & Vuorisalo 2007) voi samanaikaisesti olla tieteellisestä laadusta tinkimätön tutkimus ja kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa. Toki suomen kielellä julkaistaan paljon myös sellaista tieteellistä tekstiä, jota vain harvat suomalaiset voivat ymmärtää.

Teoreettisesti painottuneen perustutkimuksen osalta tilanne on usein haastavampi kuin soveltavassa tutkimuksessa, mutta tarve popularisoinnille ei ole ainakaan vähäisempi. Popularisoinnin vaivaa kannattaa nähdä erityisesti niillä aloilla, joiden yhteiskunnallinen merkitys ei ole aivan ilmeinen. Raadollisesti ajatellen kyse on tutkimusalan omasta edusta. Jos tutkija ei itsekään pysty ymmärrettävästi perustelemaan tutkimuksensa tärkeyttä, voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko tutkimus ollenkaan tarpeellista. Kyse on yhteiskunnan rajallisten resurssien käytöstä ja tutkimusrahoitukselle löytyy kyllä sellaisiakin ottajia, jotka pystyvät tarpeensa perustelemaan. Vakiintuneillakaan tieteenaloilla olemassaolon perusteluksi ei riitä pelkästään se, että tieteenala on ollut olemassa pitkään.

Vaivannäöstä huolimatta popularisointi voi epäonnistua lukemattomin eri tavoin. Viestinnän sisältö, muoto, ajankohta, viestintäkanava tai kohdeyleisö voi olla väärä. Osmo A. Wiioa mukaillen voisi luonnehtia, että kunnianhimoinen popularisointi epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Popularisointi ei ole ikinä täydellisesti onnistunutta, mutta puutteista ja virheistä voidaan aina oppia. Varminta epäonnistuminen on silloin, kun yleistajuistaminen maistuu pakkopullalta. Kiinnostavasta aiheesta voidaan viestiä tympääntyneesti ja innottomasti ja pohjimmiltaan yksinkertainen ilmiö on mahdollista monimutkaistaa tarpeettomasti ja jopa haitallisesti. Lääketieteen ammattitermeillä sairastuneelle tämän tilaa selittävä lääkäri on tuttu esimerkki turhaa hämmennystä aiheuttavasta asiantuntijasta. Myös yhteiskuntatieteilijät ja humanistit syyllistyvät silloin tällöin sellaisen tieteellisen jargonin viljelyyn, joka ei varsinaisesti kohdeyleisöä hyödytä.

Mutta se on vaivan arvoista

Popularisoinnin vaiva palkitaan monin tavoin. Yleistajuisessa viestinnässä käsitteet pitää aina avata ymmärrettäviksi kohderyhmälle ja esityksen logiikka pitää usein kääntää päälaelleen tieteelliseen esitystapaan verrattuna. Tämä kehittää myös popularisoijan omaa ajattelua ja osaamista. Popularisoinnin myötä tutkijaankin voi tarttua uusia toimintatapoja, uudenlaista itsekritiikkiä ja myös armeliaisuutta omalle epätäydellisyydelle.

Populaarin viestinnän monimuotoisuuden ja monikanavaisuuden mahdollisuuksien hahmottaminen ja hyödyntäminen on aivan erityinen haaste tiukan määrämuotoiseen tieteelliseen viestintään tottuneille tutkijoille ja tiedejulkaisijoille. Kukaan ei voi hallita popularisoinnin koko kenttää, eikä tutkimuksen ammattilaisen tarvitse olla popularisoinnin ammattilainen. Aktiivinen viestinnän kumppanuuksien rakentaminen ja erityyppisten asiantuntemusten yhdistäminen on koko ajan tärkeämpää, jottei popularisoinnin vaiva käy kohtuuttomaksi.

Monenlaista osaamista tarvitaan, sillä popularisointi ei ole pelkkää yksinkertaistamista, vaan tutkimustulosten välittämistä vastaanottajalle merkityksellisellä tavalla. Popularisoinnin pitää puhutella. Viestin pitää olla paitsi riittävän helposti ymmärrettävä, myös oikealla tavalla välitetty, tärkeiksi koettuihin asioihin kytkeytyvä ja uutta ymmärrystä kerryttävä.

Avoimet julkaisualustat ovat hyvä, mutta eivät välttämättä riittävä lähtökohta. Viestinnän toteutus kannattaa miettiä mahdollisimman ennakkoluulottomasti ja kohdeyleisön kulloisetkin tarpeet huomioiden: riittääkö pelkkä avoimesti julkaistu teksti, vai kannattaisiko hyödyntää puhetta, infografiikkaa, animaatioita, pelillistämistä tai jotakin aivan muuta. Esimerkiksi ilmastotutkimuksesta viestittäessä on käytetty välineenä niin laulua, tanssia ja taidetta kuin raitiovaunujakin (Lyytimäki ym. 2013; van Renssen 2017). Kyse on myös eri tyylilajien yhdistämisestä: popularisoinnissa on luvallista luoda uusia näkymiä tutkimustuloksiin vaikkapa komiikan, ironian tai parodian avulla. Vakavaakin voi lähestyä kepeästi.

Sosiaalisen median aikakaudella vuorovaikutusta yleisön kanssa ei voi unohtaa. Popularisointia ei pidä ajatella yksisuuntaisena tiedon tuputtamisena, vaan aitona vuoropuheluna. Tällöin tutkija itsekin saa popularisoinnista parhaan hyödyn. Parhaimmillaan kyse on tutkijan omasta oppimisesta, palautteelle altistumisesta ja sen huomioinnista. Kaikkea palautetta ei tietenkään voi ottaa huomioon samalla tavalla, ja joskus palautteeseen pätee vanha sanonta siitä, että roskien on parasta antaa maatua rauhassa.

Useimmiten tutkijoiden saama palaute lienee kiinnostunutta ja jopa kannustavaa, mutta ei aina. Joidenkin tutkijoiden kohtaama vihapuhe kuuluu popularisoinnin nurjimpiin puoliin. Vihapuhe on popularisoinnin ongelmajätettä, jota ei saa jättää maatumaan vaan joka pitää käsitellä erityisen tarkasti, tarvittaessa poliisin avustuksella. Yksittäisten tutkijoiden harteille vastuuta ei kuitenkaan pidä sälyttää. Vastuu vihapuheen hillinnän ja hallinnan parhaiden keinojen etsinnästä ja toteutuksesta kuuluu keskeisesti tiedejulkaisijoille ja muille tutkijoiden taustayhteisöille.

Demokraattiseen ja avoimeen yhteiskuntaan kuuluu railakaskin mielipiteenvaihto, jota ei ole syytä kavahtaa. Avoimesti julkaistuun tutkimustietoon perustuva vuoropuhelu on paras lääke niin vihapuheelle, valemedioille kuin vaihtoehtoisille faktoillekin. Aito vuorovaikutteisuus sisältää aina riskin epämiellyttävän palautteen saamisesta, mutta tällöinkin palaute osoittaa, että tiedolla on ollut vaikutusta. Paljon pahempi tilanne on silloin, kun tutkimustieto tuottaa pelkän syvän hiljaisuuden.

Jari Lyytimäki työskentelee vanhempana tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa Vuorovaikutteinen päätöksenteko –ryhmässä. Hän on myös tietokirjailija ja ympäristönsuojelutieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuus

Järvi, U., Tammi T. (toim.) (2016). Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia. Vastapaino, Tampere.

Laakkonen, S., Vuorisalo, T. (toim.) (2007). Sodan ekologia. Nykyaikaisen sodankäynnin ympäristöhistoriaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lyytimäki, J., Nygrén, N. A., Ala-Ketola, U., Pellinen, S., Ruohomäki, V., Inkinen, A. (2013). Climate change communication by a research institute: Experiences, successes and challenges from a North European perspective. Applied Environmental Education & Communication 12(2), 118-129.

Lyytimäki, J., Rinne, J. (2014). Ympäristönsuojelun vaikutukset esiin: Vuorovaikutteinen viestintä arvioinnin apuna. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 36/2014. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. http://hdl.handle.net/10138/144174

Raevaara, T. (2016). Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino, Tampere.

Sarja, T. (2016). Kuka oikein tietää – Kun mielipide haastoi tieteen. Docendo, Jyväskylä.

Strellman, U. & Vaattovaara, J. (toim.) (2013). Tieteen yleistajuistaminen. Gaudeamus, Helsinki.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (2013). Tiede kuuluu kaikille! Kansallinen tiedeviestinnän toimenpideohjelma. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan julkaisuja 1/2013. http://www.tjnk.fi

van Renssen, S. (2017). The visceral climate experience. Nature Climate Change 7, 168-171. http://www.nature.com/nclimate/journal/v7/n3/full/nclimate3233.html

Väliverronen, E. (2016). Julkinen tiede. Vastapaino, Tampere.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *